1000 Women in Horror

Alexandra Heller-Nicholasin kirjoittama 1000 Women in Horror 1895–2018 (BearManor Media, 2020) esittelee kauhun parissa työskennelleitä naisia. Hakuteoksena toteutetussa kirjassa tutustutaan niin kirjailijoihin, elokuvaohjaajiin, näyttelijöihin, taidemaalareihin kuin äänisuunnittelijoihinkin. 

Heller-Nicholas kirjoittaa esipuheessa halunneensa nostaa esiin etenkin ei-valkoisia naisia – silloinkin, kun esimerkiksi rooli kauhuelokuvassa on jäänyt pieneksi. Moninaisuus näkyykin ilahduttavalla tavalla 1000 Women in Horrorissa. Joukossa on runsaasti etenkin rodullistettuja näyttelijöitä ja ohjaajia, joista moni ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Muun muassa Evangelinen (2013) ohjannut Karen Lam, elokuvantekijä ja näyttelijä Gigi Saul Guerrero sekä Blaculaa tähdittänyt Vonetta McGee löytyvät kirjan sivuilta. 

Kaikenkattava 1000 Women in Horror ei ole, eikä se sellaiseksi ole tarkoitettukaan. Moittimisen sijaan rajauksiin on syytä suhtautua riemulla. Tuhat nimeä kuulostaa jättimäiseltä listalta, mutta todellisuudessa naisten panos kauhugenreen on vielä mittavampi. 

Esittelyt jäävät usein pakostikin harmillisen suppeiksi, mutta onneksi joukkoon on upotettu runsaasti haastatteluja. Ääneen pääsevät muun muassa laosilainen ohjaaja Mattie Do, Pet Semataryn äänisuunnittelija Patrushkha Mierzwa sekä Women in Horror Monthin lanseerannut Hannah Neurotica. Haastattelut antavat mahdollisuuden tutustua uusiin nimiin, ja lisäksi ne tarjoavat näkökulmia kauhuelokuvatuotantojen kulisseihin. 

Heller-Nicholas on aiemmin kirjoittanut teoksia muun muassa found footage-, raiskaus-kosto- ja giallo-elokuvista. Asiantuntemus näkyy haastattelujen aihevalinnoissa ja kysymysten asettelussa: Esimerkiksi The Devil’s Doorwayn (2018) ohjanneen Aislinn Clarken haastattelussa käsitellään tietoisesti found footagen tekemiseen liittyviä asioita.

Teos on pienen BearManor Media -kustantajan julkaisu, joka on todennäköisesti toteutettu tarvepainatuksena. Kantta lukuun ottamatta teos on fyysisenä esineenä pettymys: paperi on ohutta ja puhtaanvalkoista mattaa, taitto luettava mutta kovin kömpelön oloinen. Kuvien laatu on paikoin surkea, ja tunnetuista näyttelijöistä teokseen on päätynyt varsin epäedustavia kuvapankkiotoksia. Tekstiin on myös lipsahtanut lyöntivirheitä. 

Kosmeettisista haitoistaan huolimatta 1000 Women of Horror on suositeltavaa luettavaa jokaiselle kauhustelijalle. Se kannustaa etsiytymään uusien taiteilijoiden jäljille ja avaa kiinnostavia tulokulmia rakastettuihin kauhuteoksiin, oli kyseessä sitten Suspiria tai American Mary

1000 Women in Horror on eittämättä feministinen teko, vaikka kaikki teoksen esittelemät ammattilaiset eivät suinkaan ole feministejä. Heposti kärjistyvässä keskusteluilmapiirissä voi olla houkuttelevaa nostaa esiin pelkästään esimerkillisiä tekijöitä, mutta on hienoa, ettei ensimmäistä laatuaan olevassa hakuteokessa ole lähdetty rajaamaan ketään joukon ulkopuolelle. Tarkempi tutustuminen ja ruodinta jätetään lukijalle. 

Miksi kirja on tärkeä?

Hannah Neurotican haastatelussa puhutaan Women in Horror Monthin Yhdysvalloissa kohdanneesta vastarinnasta: Miksi kauhua tekeville naisille pitäisi omistaa oma kuukautensa? Eivätkö naiset ole aina tehneet kauhua, miksi heitä pitäisi erikseen juhlistaa? 

Kysymysten taustalla on harhaluulo, että naiset olisivat kauhun kentällä tasa-arvoisessa asemassa miesten kanssa. Monet kirjassa haastatelluista, elokuvia tekevistä naisista vahvistavat asian todellisen laidan: töitä on tehtävä menestyksen eteen mieskollegoita enemmän, eikä varaa epäonnistumisiin ole. Jokainen elokuva on naisohjaajalle aina näytön paikka. 

Esimerkkinä naisohjaajien epätasa-arvoisesta kohtelusta voisi ottaa esiin Blumhousen. Vielä joitakin vuosia sitten Blumhousen tuotannoista varsin pieni osuus oli naisten ohjaamia. Kun tuotantoyhtiön pääjehulta, Jason Blumilta, kysyttiin syytä tähän, Blum vastasi, ettei naisohjaajia juuri ole, ja harva heistä haluaa tehdä kauhua. Kommentti johti mittavaan someryöpytykseen ja Blumin julkiseen anteeksipyyntöön. (ks. https://variety.com/2018/film/news/jason-blum-women-directors-meet-there-arent-a-lot-1202984000/)

Tämän jälkeen Blumhouse näennäisesti korjasi tilannetta. Julkisuuteen kerrottiin esimerkiksi Black Christmasin uusiosta ja The Craftin jatko-osasta. Kumpaankin tuotantoon oli kiinnitetty naisohjaaja: Black Christmasiin Sophia Takal ja The Craft: Legacyyn Zoe Lister-Jones.

Molemmat elokuvat floppasivat pahasti. Eikä ihme, sillä kummassakin tapauksessa kyseessä oli rakastettu ja kauhupiireissä arvostettu elokuvaklassikko, joka oli annettu suhteellisen kokemattoman tekijän käsiin. Varmasti sekin, että elokuvat olivat häpeilemättömän feministisiä, aiheutti maalitusta. Vähäiseksi jäänyt panostus markkinointiin poiki lopulta huhuja siitä, ettei tuotantoyhtiössä alun alkaenkaan uskottu näihin projekteihin, ja siksi naisohjaajille ei annettu heidän tarvitsemaansa tukea tai resursseja.

1000 Women in Horroriin sisällytetty Catherine Hardwicken haastattelu (s. 215–222) tuntuu vahvistavan huhut. Twilightista tunnettu ohjaaja kertoo Jason Blumin lähestyneen häntä ehdotuksella tehdä elokuva nopeasti ja pienellä budjetilla. Mitä hyvänsä Hardwicke haluaisikaan tehdä, yhtiö näyttäisi projektille vihreää valoa. Jos testiyleisö pitäisi elokuvasta, se saisi laajemman julkaisun ja markkinointituen. 

Hardwicke kertoo arvelleensa, että Blumhouse teki tällaisia tarjouksia nimenomaan naisohjaajille. Hardwicken kaltaiselle konkarille projektin suoma vapaus on varmasti ollut palkitsevaa, etenkin uuvuttavien studiotaistojen jälkeen, mutta uransa alussa olevalle ohjaajalle, joka lähtee tulkitsemaan uusiksi rakastettua klassikkoa, tilanne voi olla hyvin riskialtis. Siinä missä neroksi pelkästään yhden ohjaustyön perusteella leimattu M. Night Shyamalan voi tehdä lukuisia keskinkertaisia elokuvia ilman, että studiot tai fanit kääntävät hänelle selkänsä, aloittelevalle naisohjaajan yksikin epäonnistuminen saattaa riittää tuhoamaan uran. 

On tärkeää, että naisten panosta kauhuun nostetaan esiin ja juhlitaan. Tuhat eri ammattilaista esittelevä kirja on mainio osoitus siitä, että naiset ovat merkittävä voimavara genrelle, jonka kuluttajista arviolta yli puolet on naisia. Ehkä se herättelee tuotantoyhtiöitäkin huomaamaan, että kauhun parissa työskenteleville naisille kuuluvat samat mahdollisuudet ja tuki kuin miestekijöillekin. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s